Syntyipä maalaistalon äitikisulle eräänä keväänä kaksi kissanpoikasta, poikia molemmat.  Talon väki oli ihastuksissaan uusista tulokkaista ja antoivat heti pennuille nimiksi Valtteri ja Vilpertti.  Poikien kasvaessa huomattiin, että nimet oli valittu oikein.  Valtteri oli mietteliäämpi ja arempi ja Vilpertti utelias ja villi.

Ensimmäiset viikot pikkupojat viettivät kopassa huolehtivaisen äidin hellässä hoivassa.  Kun silmät avautuivat, avautui pojille myös huikean iso maailma.  Varovaiset ja haparoivat ensiaskeleet oman kopan ulkopuolella olivat jännittäviä.  Tuossa on matto!  Hui miten iso!  Mikä on matto?  Eihän sen reunalta vaan putoa tuolle ruskealle alueelle, jota isäntäväki kutsuu lattiaksi?  Uskaltaisikohan kokeilla.  Ja pojat laittoivat varovasti pienen pienet tassunsa lattialle ja huomasivat, että se kannatteli heidän pörröisen painonsa.  Jee!  Mitäs tuolla korkealla on?  Ikkuna?  Pöytä?  Pöydällä maljakko?  Ja tuolla….ja tuolla…..

Näin Valtteri ja Vilpertti opettelivat maailman ihmeellisyyksiä äitinsä seuratessa herkeämättä, ettei pienokaisille tapahdu mitään pahaa.  Äitikisu opetti, torui, rohkaisi ja iloitsi poikiensa kanssa.

Ja sitten koitti se suuri päivä, jolloin pojat olivat tarpeeksi isoja päästäkseen ulos.  Talon emäntä avasi ulko-oven.  Äitikisu meni ensin ja kutsui poikiaan:

'Tulkaa vain, ei tarvitse pelätä.'

Vilpertti oli heti valmiina seuraamaan äitiään, mutta Valtteri tuli varovasti Vilpertin perässä ja nuuski ilmaa pelokkaana.

'Äiti, mikä tämä paikka on?  Kamalan iso,' sanoi Valtteri.

'Tämä on maailma, poikaseni.  Teidän uusi suuri maailmanne.  Tämä on teidän pihanne, jossa voitte leikkiä ja juoksennella mielin määrin.  Mutta pihan ulkopuolelle ette saa mennä, muistakaa se.  Siellä on paljon vaaroja pienille kissoille.  Koskaan ette saa poistua omalta pihaltanne,' vastasi äiti.

Valtteri pelästyi äidin varoituksista ja halusi mennä takaisin sisälle.  Mutta Vilpertti huusi veljelleen:

'Älä ole tyhmä.  Tule nyt!  Täällä on tosi jännää, mennään tutkimaan paikkoja.'

Valtteri ajatteli, että kai sitä sitten täytyy mennä, ettei Vilpertti luulisi ihan pelkuriksi ja uskaltautui rappusilta pihamaalle.  Vilpertti jo vilisti nuuskimassa nurmikkoa, kukkia, kiviä, ihan kaikkea.  Valtterikin innostui uusien hajujen tulviessa sieraimiin.  Ei tämä nyt niin kamalaa olekaan!

Pojat vilistivät perhosten perässä.  Ihan kuin perhosetkin olisivat tienneet, että nämä pennut ovat ensimmäistä kertaa ulkona.  Ne lentelivät ihan läheltä ja tekivät kaarroksia ja pojat painelivat perässä.  Se oli hauskaa!

Äiti seuraili ja myhäili katsoessaan poikiaan.  Välillä piti opastaa, ettei kukkapenkkiin saanut mennä kuopimaan, koska talon emäntä oli suurella vaivalla sen rakentanut tuomaan iloa ihmisille.  Muuten kaikki sujui hyvin ja äiti oli rauhallisin mielin.  Olihan hän kasvattanut pojistaan kuuliaisia ja kilttejä.

Sitten talon emäntä huuteli kaikkia kolmea syömään.  Mutta kun nyt ei ole yhtään nälkä, huutelivat pojat äidilleen.  Saadanko me vielä olla vähän aikaa.  Äiti sanoi, että ulos pääsee tästä lähtien aina kun haluaa, kannattaa mennä syömään, kun ruoka on vielä tuoretta.

'Ainahan talon emäntä antaa meille ruokaa kun halutaan,' sanoi Vilpertti, ja jatkoi: 'Eikö me nyt voitaisi olla ihan vähän aikaa vielä, jooko?'

Äiti hymyili ja muisti ihan hyvin, millaiselta itsestä oli tuntunut silloin, kun pääsi ensimmäistä kertaa ulos.  Siksipä hän ei hennonnut kieltää poikiaan, vaan ilmoitti:

'Olkaa nyt sitten.  Minua jo vähän huikoo, taidan käydä nopeasti maistamassa muutaman palasen, pärjäättekö hetken aikaa keskenänne?'

'Pärjätään pärjätään,' huusivat pojat yhdestä suusta ja äiti meni luottavaisin mielin sisälle.

'Tuu Valtteri katsomaan, mikä tää on?' huuteli Vilpertti ja taputteli ruohikossa tassullaan koppakuoriaista.

'En minä vaan tiedä,'vastasi Valtteri.  'Se liikkuu, katso!  Mitä sille pitäisi tehdä?'

'Ei kait mitään,' vastasi vuorostaan Vilpertti, 'Annetaan sen olla ja mennään tonne aidan luokse, mä näin siellä jotain jännää.'

'Mutta ei sitten mennä aidan toiselle puolelle, muistat kai, että äiti kielsi,' Valtteri varoitteli, mutta juoksi samalla kuitenkin veljensä perässä aidan viereen.

Aidan raosta pilkotti maantie ja tien toisella puolella avautui metsä.  Sieltä tuli outoja hajuja, jotka kiinnostivat kumpaakin poikaa.  Yhtäkkiä kuului hirveää meteliä ja pojat jähmettyivät.  Sitten suhahti jotain kovalla vauhdilla ohi ja kumpikin meni ihan matalaksi.  Se oli auto, mutta eiväthän he vielä tienneet autoista mitään.

'Mikähän toi oli,' ihmetteli Vilpertti.  'En tiedä, mutta kamalaa meteliä se piti,' Valtteri huokaisi.

'Mitä jos ihan nopeesti mentäis tuosta raosta tuonne toiselle puolelle, missä on noita puita niin paljon? Siellä vois olla kiva leikkiä vaikka suurta metsästäjää,' Vilpertti ehdotti hetken päästä.

'Eikä kyllä mennä, etkö nyt muista mitä äiti sanoi,' Valtteri kielteli.

'Höh, kyllä sitä nyt vähän voi tutustua muihinkin paikkoihin,' vastasi Vilpertti ja siinä samassa ponkaisi tielle ja siitä suoraan metsään.  Valtteri huuteli hädissään veljensä perään, mutta tämä ei korviaan lotkauttanut, ilmoitti vain, että kyllä kannatti tulla, täällä on paljon kaikkea, on kärpäsiä, perhosia, lintuja ja vaikka mitä!

Valtteri empi, mutta hyppäsi myös aidan toiselle puolelle ja oli juuri ylittämässä tietä, kun taas kuului kauheaa meteliä.  Valtteri jähmettyi.  Ei vaan saanut itseään liikkeelle ja suuri möhkäle lähestyi.  Valtteri tuijotti ja Vilpertti huusi, että tule nyt nopeesti, mutta Valtteri oli kuin patsas…

Silloin kuului äidin hätääntynyt kutsu: 'Valtteri!!!'  Nyt Valtteri sai jalat alleen ja juoksi nopeasti takaisin omalle pihalle.  Silmänräpäystä myöhemmin auto ohitti paikan, jossa Valtteri oli ollut.  Äiti juoksi aidalle ja kysyi, missä Vilpertti on.  Valtterin ei tarvinnut vastata, koska Vilpertti jo surkeasti maukui tien toisella puolella.  Se oli pelästynyt pahanpäiväisesti.

'Pysy siellä!  Äiti tulee hakemaan.'  Ja äitikisu juoksi tien yli kun oli ensin katsonut kumpaankin suuntaan, ettei autoja ole tulossa.  Sitten hän toi Vilpertin turvallisesti takaisin kotipihalle.  Pojat olivat noloina ja yrittivät selitellä tekojaan.  Mutta äiti käski poikien olla hiljaa.

'Enkö minä kieltänyt teitä menemästä pois pihalta?  Miksi te ette totelleet?  Onko minun poikani noin tottelemattomia?  Ajatelkaa mitä olisi voinut sattua.  Olin poissa vain kymmenen minuuttia ja jo olitte vähällä päästä hengestänne.  Voinko enää ollenkaan luottaa teihin?'

Veljekset olivat nyt tosi noloina ja pahoillaan.  Kumpikin vakuutti, että tämä seikkailu sai riittää ja kyllä äiti voisi luottaa heihin, eivät he enää ikinä tekisi mitään, mitä äiti kieltäisi.

Talon väkikin oli juossut ulos, kun olivat kuulleet maukumista ja huomanneet mikä oli tilanne.  Pojat otettiin syliin ja siliteltiin ja se tuntui kummastakin tosi hyvälle.  Emäntä oli tosissaan pelästynyt, mutta onneksi kaikki oli taas hyvin. Emäntä otti myös äitikisun syliin ja kiitteli kun tämä oli saanut pojat turvallisesti takaisin.

Sitten pojat vietiin sisälle syömään ja ilmeisesti seikkailu oli tehnyt heidät nälkäisiksi, koska lautasille ei jäänyt muruakaan.  Ruokailun jälkeen kaikki kolme menivät levolle.  Valtteri ja Vilpertti vain häthätää jaksoivat pestä itsensä ennen kuin silmät menivät kiinni.  Ja unissa molemmat olivat suuria saalistajia.

Äitikisu pesi itseään ja samalla katseli hellästi nukkuvia poikiaan ja huokaisi.  Voi voi, miten monta seikkailua pojilla vielä on edessä. Eivät ne lupaukset siitä, ettei koskaan enää, kuitenkaan pitäisi.  Kissoilla on kissojen luonto, ei sille voi mitään.  Pitää vain toivoa, että kaikki menee hyvin. Paljon on vielä opittavaa, mutta onneksi järkeä tulee päivä päivältä enemmän.  Kyllä nämä ovat kuitenkin ihania poikia.  Sitten äitikisu meni pitkäkseen Valtterin ja Vilpertin viereen ja vaipui levolliseen uneen.