Oli vuosi 1997 ja kesä. Mulla oli samanikäinen kissakamu, jonka kanssa me tutustuttiin alta puolvuotiaana tähän suureen maailmaan. Mun tulevat äiti ja isi kuuli ensteks naapureilta, että täällä pyörii kaks kissanpentua. Äiti ja isi oli ihmeissään, ne ei ollu nähny meitä vielä silloin. Moni naapuri puhui samaa ja olivat vihasia kun kissat juoksi vapaana. Ja sitten - 20.07.1997 - mä näin mun tulevat äitin ja isin ekaa kertaa. Oli iltapäivä ja äiti ja isi oli pihalla kun me pamautettiin ittemme kans siihen pihalle. No sitten äitiki sano, ett nää on varmaan ne kissat, mistä naapurit puhuu. Me oltiin vähä arkoja, kun kaikki oli töniny meitä. Me kun yritettiin joka paikkaan sisään ja meidät heitettiin aina ulos takas. Mutt nähtiinhän me heti, ett nää on hyvii ihmisii. Äiti ja isi alko puhuu meille silleen nätisti ja me oltiin hämmästyneitä, ett onks tällasiiki olemassa, ettei heti ala potkii meitä. Sitt me annettiin silittääki itteemme. Äiti katto meitä ja sano, ett kyllä näillä on koti, mutta ilmeisesti me ei vaan kamalasti viihdytty siellä ja me saatiin olla koko ajan ulkona.
Äitillä on aina ollu kissakalenteri ja isi meni sitt kattoo, ett kenen nimipäivä on just silloin 20.07. Oli Gretan ja Garbon nimpparit. Ja heti äiti ja isi nimes meidät Reetaks ja Karpoks (huom. siis Reetta! Likka!) Eihän ne silloin vielä tienny, ett me molemmat ollaan poikia. No me hetki siin pyörittiin ja lähettiin taas pois. Ja tultiin takas. Ja lähettiin pois.
Kesä 1997 oli lämmin ja äiti ja isi oli paljo ulkona, naapurit tuli niille kylään ja ne istu usein yömyöhään ulkona jutskaamassa. Ja me oltiin Karpon kanssa aina paikalla. Paitsi, että me ei uskallettu silloin tulla kovin lähelle kun naapurit oli toss pihalla, kun me muistettiin, miten ne oli töniny meitä. Ja ne aina huusiki jotain hus pois -juttuja. Mutt äiti ja isi sano, että nyt ollaan meidän pihalla ja tänne saa tulla. Siitä meill oli hyvä mieli.
No, kesä kului siinä ja pikkuhiljaa me päästiin käymään sisälläki. Meitä ei ajettu pois. Me jopa tultiin sitte jo nukkumaanki sohvalle, kun muualla ei ollu rauhallista paikkaa olla. Sitte äiti alko antaa ruokaaki meille. Kun se alko epäilee, että onko meillä sittenkään ollenkaan kotia, kun me ollaan aina ulkona, oli aamu, ilta, yö tai päivä. Mutta kun se tutki meitä, se sanoi isille, että pakko on jonkunlainen koti olla, ei me oltu silleen nälkiintyneitä eikä villejä.
Aika kului ja me kasvettiin Karpon kanssa. Tuli syksy. Ja yhä vaan me kuljettiin ympäriinsä, aina ulkona. Alkoi tulemaan kylmä. Silloin äiti alkoi huolestumaan tosissaan. Se meinas mennä laittamaan tolppiin ilmotuksen, että kuka kaipaa kahta kissaa. Mutt sitten se saikin semmosen aatoksen, että entäpä, jos meillä ei olekaan hyvä koti. Se ei sitten laittanu niitä ilmotuksia, koska se pelkäs, että meidät teljetään pahaan kotiin. Kun oli alkutalvi, jotain marraskuuta, me jo alettiin Karponkin kanssa olemaan enempi vihamiehiä kuin ystäviä. Me käytiin kyllä täällä kylässä, mutt eri aikoihin. Kerranki mä olin just tullu kylään, kun äiti huomas ikkunasta, että Karpokin on pihalla ja päästi sen sisään. Mä olin mun vakkaripaikalla pakastimen päällä ja kun Karpo näki mut se alko murisee kauheesti. Äiti anto Karpolle ruokaa ja se söi silleen ittensä ihan ähkyks, ihan kuin että kun ei tiedä, koska seuraavan kerran saa ruokaa. Niin se teki aina silloin alkutalvella kun se kävi täällä. Ja äiti huolestu vaan enempi. Sitten äiti vielä huomas, että mä oon kipee. Mun korvat oli täynnä mömmöö ja mä raavin niitä koko ajan. Mutt äiti ei voinu viedä mua lääkäriin, koska mä en ollu sen kissa - vielä silloin.
Tuli joulukuu. Isi sano, että laitetaan Reetille (siinä vaiheessa ne oli jo huomannu, että mä en oo Reetta, joten musta tuli sitten lopulta Reeti) kaulapanta. Sillä saadaan selville, löytyykö se koti. Ja sitten tärppäs! Seuraavan kerran kun mä tulin käymään, oli kaulapannassa lappu, jossa oli puhelinnumero ja että kissan nimi on Jaska. Äiti sano, että noniin, onhan pojalla koti ja huusi mun Jaska-nimee. Mä en reagoinu. Sitten se huusi Reeti. Ja mä katoin heti, ett mitä sulla on asiaa. Äiti sano, että eipä poika usein ole Jaskaa kuullu, kun kerta ei edes tunne sitä nimee.
Äiti soitti siihen puhelinnumeroon. Siellä vastas noin 10-vuotias tyttö. Äiti jutteli musta ja yritti saada sen tytön vanhempia puhelimeen. Tyttö tuntui tosi välinpitämättömältä siitä, missä mä kuljen. Äiti soitti sille vielä kaks kertaa ja yritti saada vanhempia puhelimeen, mutta ei koskaan saanu, aina sillä tytöllä oli joku tekosyy. Lopulta tammikuussa 1998, kolmannen kerran kun äiti soitti, se kysyi, että välitätkö sä ollenkaan Jaskasta. Tuli jotain epämäärästä emmätiä-juttua ja se tyttö kerto, että se on saanu uuden kissanpennun ja mä ja se ei oikeen tulla toimeen, että mä vähä sähisen sille ja mut täytyy laittaa aina ulos. Silloin äiti sanoi, että saako se mut. Tyttö vastas huolettomana, että ota vaan! Äiti tiesi kyllä, että se ois voinu kysyy osoitteen tai ottaa ite selville missä mä asun, mutta kun se oli huomannu, miten huonosti mua hoidettiin, se ei halunnu tehdä sitä. Koska se oli jo rakastunnu muhun :) Tässä vaiheessa Karpo oli jo hävinny, ei enää koskaan nähty sitä ja äiti vaan surullisena mietti, miten pojan päivät päättyi.
Ja siitä se sitten lähti! Kaks päivää tosta puhelusta mulla oli lääkäri ja se sano, että huh, onpas korvat huonossa kunnossa, siell oli jotain toukkiaki jo ja mä jouduin viel menee kaks kertaa kuukauden aikana uudestaan lekuriin, kun mä tarttin ihan piikkejä siihen vaivaan tavallisen lääkityksen lisäks. Ja heti helmikuussa multa vietiin miehuus, pah. Mut leikkas Mikael Ilves (äiti halus ehdottomasti just sen leikkaamaan, kun se tykkäs, että se on hyvä lääkäri ja tosi eläintenystävä) ja äiti kysy siltä, että kuinka vanhaks se päättelis mun olevan. Se sano, että noin vuoden ikäinen, eli just niinku äitiki oli päätelly. Ja sitten äiti keksi mulle mun synttäripäivän, eli 18.02. Eli se ei välttämättä oo oikee, mutta lähellä kuiteskin ja mulle se kelpaa. Parivuotiaana mä sain sitten astman ja lääkityksen siihen loppuiäks. Äiti ja isi kauhulla ajatteli silloin, että mä oisin kuollu, jos mä en ois päässy tänne mun kotiin, koska vanhassa kodissa mua ei tosiaankaan viety mihkään lääkäriin koskaan.
Kuusi vuotta mä sitten kuitenkin kuljin vapaana vielä. Äiti ja isi pelkäs mun puolesta joka kerta, kun lähdin omasta pihasta pois, mutta ne ei raaskinu teljetä mua, kun olin koko ikäni tottunu kulkemaan. Kunnes sitten ne yhtäkkiä päätti, että nyt riittää nää yövalvomiset ja oottamiset ja verkotti ton mun pihan. Kaks viikkoo mä olin ihan vauhko ja äiti jo meinas ottaa verkot veke, mutt ei sitt kuiteskaan ottanu. Ja totuinhan mä. Nyt mua ei enää haittaa yhtään, päinvastoin, mä saan vieläki olla mielin määrin ulkona, saan hiiruloita, saan lintupaisteja, mutta vaan vähä pienemmällä alueella. Ja äitillä ja isillä on rauha. Ja mä rakastan olla täällä mun kotona, mulla on kaikki hyvin. Äiti on aina sanonu, että kun ottaa eläimen, sille on annettava kaikki samalla tavalla kuin antaisi lapselleen. Ravitsevaa ruokaa, hellyyttä, virikkeitä, täydellinen terveydenhoito. Kuitenkin eläimen on saatava noudattaa sille kuuluvia vaistoja. Eli kun kerran ottaa esimerkiks kissan, on huomioitava, että kissa on peto ja saalistaja. Kissa ei voi ymmärtää sitä, jos sille huudetaan kun se tuo vaikka hiiren kotiin. Sehän on tehnyt ikiaikaisten vaistojensa mukaisesti ja tuo laumalleen ruokaa. Ja mä oon täällä mun kotona saanu olla ihan kissa. Aina mua on kehuttu, kun olen tuonut saalista.
Eli näin se kävi ja onneks kävi näin :) Mä tiedän, että äiti ja isi rakastaa mua yli kaiken.
