Mä oon joutunnu taas olemaan sairaanhoitajana kun äiti tuli kamalan kipeeks.  Se on vaan voivotellu sängyssä ja yskiny ja niistänny ja huokaillu.  Mä sitt aattelin että kai mun täytyy sitä vähän pitää hyvänä.  Mä oon menny ihan äitiin kiinni ja kehränny.  Ja jos äiti on liikahtanu, mä oon vaihtanu silleen kans asentoo, ett mä taas oon ollu ihan äitin kainalossa.  Äiti sanoki ett kyll mä oon maailman paras sairaanhoitaja.  No tiedänhän mä sen!  Äiti ei varmaan tänäänkään ois vielä päässy sielt sängystä nousemaan jollen mä ois hoivannu sitä.  Vaiks ei se vieläkään oo kunnossa.  Huokailee se vieläki, mutt se sano, että sen on pakko olla vähän pystyssä kun se joutuu huomenna menee töihin.  Ai töihin?  No, sittenhän mä saanki koko päiväks koko sängyn taas käyttööni. 

Vähän toi äitin sairastelu on hidastanu ton suikalelihan saantia.  Mutt onneks ei kokonaan sentäs loppunu.  Ja sitt se valitti jotain, että ei se jaksa koko ajan nousta sängystä päästää mua ulos ja sisään.  No hei kamoon!  Jos mä kerta hoidan hyvin, voi sitä nyt jotain tehä niinku vastapainoks!  Ja täytyyhän mun päästä vähän vapaalle välillä siit hoitamisesta vai mitä.  On niill ihmissairaanhoitajillaki kahvi- ja ruokatauot. Niikerta.

Mutt ehkä tää tästä taas kohta muuttuu normaaliks.  Mun tarttee viel vähä hoitaa, ett äiti jaksaa sitt huomenna mennä sinne töihin tienaa mulle naksurahaa.

Täss mä pyydän ulos, eihän mun anovaa ilmettä voi vastustaa, eihän?