Pah!  Se tyhmä Dino on taas ilmaantunnu häiritsemään mua.  Lumet on tuolt pihalta sulanu niin, ett se taas näkyy.  Siellä se möllöttää olla tassut taivasta kohti.  Enkä varmalla leiki vielkään sen kanssa, en.  Koskakohan äiti oikeen hakee sen pois ja heittää roskikseen.  Mä jo ittekseni aattelin, että toi talvi ja ne kovat pakkaset ois hävittäny sen, mutta ei.  On se ihme otus.  Ja onhan se aika sisukaskin, täytyy myöntää.  Mä oisin jo täss vaiheess kyl tajunnu, ettei mun seuraa kaivata.  Paitsi että mun seuraahan tietty kaipaa aina kaikki, eli tommosta ei voi mulle tapahtuu :)

Mistä tulikin mieleeni, että naapurin Leevi oli taas tänään käymässä pihalla.  Mä jutskasin sen kans oikeen olan takaa.  Tai siis oikeesti vähä opetin sitä.  Äitin mielestä mä möykkäsin.   Se rynni pihalle sanoo mulle, ett mitä sä tääll möykkäät, oo nyt hiljempaa.  Sitt se näki Leevin ja tajus, että sillehän mä opetin elämän perusasioita.  Ei äitikään sitt enää sanonu mitään.  Paitsi, että lässytti jotain Leeville.  Ja sitte mäki jo taas tulin sisälle.

Äiti oli tänään jossain hampilääkärissä, jonka takii se tiätty tuli myöhemmin kotiin.  Sitten se oli tapansa mukaan unohtanu ottaa mun lihan veke pakkasesta.  Mikä taas tarkottaa sitä, etten mä oo saanu yhtään mitään suuhunpantavaa vielä tänään.  Naksuja ei lasketa.  Huoh.  Mun on siis taas avattava tää sanainen arkkuni:  ääiiiitiiiii, anna suikalelihaa jo!  Kaamee nälkä!  Mä riudun kohta näkymättömiin!