Oli meinaan vähä pitkä päivä tänään meikäläisellä yksistään.  Äiti oli jollain kursseilla toisess kaupungissa ja tuli paaaaljo myöhemmin kotiin.  Mä jo luulin, ett onks jo nukkumaanmenoaika ja oliks sitä päivää olleskaan.  Oli nääs vähä pimeetä.  Mutt onneks olin väärässä ja oon jo käyny ulkona ja suikalelihaaki saatu.  Nam.

Eilen sattu yks jännä tapaus.  Meill soi kaameesti ovikello, just silleen, ett äiti tietää siell olevan joku tuttu. Ne soittaa silleen erilailla, ett äiti tajuis mennä avaamaan.  Se kun ei yleensä mee, kun kuulemma siell on vaan jotain myyjiä tai jotain.  No, mä olin ulkona, joten ovi läntättiin kiinni, etten pääse sisälle.  Se täytyy äitin mukaan tehä, etten mä vaan livahda etuovesta ulos.  Höh.  Mutt kummiskii siell ovella oli mun entisen hoitotätin poika Verneri-koirulin kans.  Ja siis taaskaan mä en nähny Vernerii, vaiks me sentään ollaan kamuja, ainaski melkein siis.  Verneri haukku ilosesti, kun se näki mun äitin.  Kyll mä sen haukunnan kuulin, mutt tuoll pihalla mä vaan palloilin.  Sitt se poika ehdotti, ett jos se tois joskus hoitotätin tänne meille kylään.  Vitsit ku mä olin ilonen kun äiti kerto!  Mä nään taas pitkäst aikaa mun hoitotätin!  Kivaa!  Tammikuussa se sitten vissiin tulee.  Mua alko jo nyt jänskättää.  Muistaakohan hoitotäti viäl mua?  Ei se oo voinu mua unohtaa, sehän tykkäs must kaameesti.  Ja hoitotätin koti oli mun kakkoskoti.  Mä kävin aina haistelee Vernerin hajut siellä, kun se oli ollu kylässä.  Ja muuteski mä sain mennä sinne ennen vanhaan ihan koska vaan. Voi jukra kun olis jo tammikuu.  Tai okei, tulkoon toi joulu ekaks, mä mielenkiinnolla ootan, ett olikse ihan totta, ett mä saan aattona vaan herkkuja, en paketteja olleskaan.  Hmm...